[Mieliala: Väsynyt, mietteliäs, onnellinen, vanhentunut ]
[Stereoissa: Rammstein - Sehnsucht ]Heräsin aamulla kello 06.25 tekstiviestin merkkiääneen. Olin varma, että joku on vähintään kuollut. Ei kukaan lähetä tekstiviestejä noin aikaisin - paitsi aamuvirkku isoisä. "Hyvää syntymäpäivää"!
Syntymäpäivä saa minut aina ahdistuneeksi. Otan mielelläni onnitteluja vastaan, jotka sanotaan nopeasti, ohimennen. Vaivaannun onnitteluhalauksista (elleivät ne sitten tule - noh :D), muutun tikkujäykäksi, ja on aina likellä etten rupea pyristelemään irti otteesta kesken huomionosoituksen. Olen ihminen, jolla on voimakas reviiri, ja se reviiri sattuu ulottumaan keskimääräistä pidemmälle kehoni ympärille. Jos henkilökohtainen turvakenttä on keskimäärin 50 senttiä, on se minulla metri. Vähintään.
Olen ollut tänään mietteliäällä tuulella, ja ajatellut asioita, jotka saavat minut ahdistumaan. Niitä ei ole paljoa, mutta ne harvat saavat pääni totaalisen solmuun, kun osuvat kohdalle. Ahdistuksista suurin on opiskelujen keskeneräisyys. Antaisin mitä vain, jos joku neropatti kirjoittaisi graduni valmiiksi ja hoitaisi kaikki opintosuoritukset rekisteriin. En tiedä mitään hirveämpää, kuin istua teologisen tiedekunnan aulassa täyttämässä epätoivoisesti tentti-ilmoittautumislomaketta. Tai ehkä valtsikan käytännöllisen filosofian laitos on vielä kamalampi paikka.
Myöhässä olevat kirjastokirjat saavat ihoni kanalihalle. Palautan yleensä kirjat joko automaatin kautta (mikä on onneksi nykyään mahdollista), tai sitten jostain luukusta (sellaisiakin on luojan kiitos vielä olemassa). Sen jälkeen olen kaksi kuukautta astumatta kirjastoon, kunnes kerään tarpeeksi rohkeutta ja menen maksamaan sakot. Yritän aina hokea itselleni, että hei, henkilökunta vastaanottaa sakkomaksuja kymmeniltä ihmisiltä päivittäin, paskaakos niitä kiinnostaa vaivainen ja hänen maksamattomat sakkonsa. Ei auta. Kerron joskus, mistä kauhuni juontaa juurensa. En jaksa nyt.
Ahdistun huomion keskipisteenä olemisesta. Mikä on ristiriidassa sen kanssa, että aikanani pidin huolta siitä, että ulkonäköni sai kaikki ihmiset tuijottamaan minua. Mutta siinä minun ja maailman välissä olikin univormu, muuri, jonka taakse piilouduin uhmakkaasti. En puhu koskaan mitään opettajankokouksissa, tai muissa vastaavissa tilanteissa. Istun syvällä sohvan nurkassa, valun alaspäin, yritän mahtua mahdollisimman pieneen tilaan ja muuttua näkymättömäksi. Jos joskus joudun puhumaan, pelkään hysteerisesti, että ääneni tärisee, ja pelkäämällä sitä pidän huolen siitä, että ääni tärisee varmasti.
On sitä paitsi valetta, että jokainen tyttö/nainen haluaa olla ainakin kerran elämässään prinsessa. Omissa häissään, siis. Hyi helvetti. Elämäni kauhein päivä. Vilpittömästi, kauhein. Alleviivattuna. En halua olla prinsessa, olen mieluummin villisti ja vapaasti pitkin maita ja mantuja ratsastava Buffyn ja Xenan risteytymä.
Ja viimeisenä, ahdistun alituiseen rahankäytöstäni. Ostan liian kalliita vaatteita, liikaa kirjoja, levyjä, pleikkapelejä, ajan liikaa autolla. Elän kaksi viikkoa kuukaudesta mukavasti, sen jälkeen lasken pennejä ja päiviä seuraavaan palkkapäivään. Perkele.
Mjoo.
Olen tänään kahta vuotta vaille kolmekymmentä. Hilarious. Ja naisen elämän parhaan ajan pitäisi alkaa naistenlehtien mukaan joskus nelikymppisenä. Onpahan jotain, mitä odottaa!
Viikonloppuna pariskunta oli tippunut kaivoon, ja kuollut. Kuusivuotias tytär oli hakenut apua naapuritalosta, mutta apu oli tullut liian myöhään, ja vanhemmat olivat löytyneet kuolleina kaivosta. En oikeasti ymmärtä miten kaksi aikuista ihmistä voi tippua kaivoon, jossa on kansi päällä? Kehittelimme jo ajatuksia, joissa mies oli viskannut vaimonsa kaivoon, tullut katumapäälle, ja loikannut itse perästä. Ei saisi puhua kuolleista pahaa. Mutta mistä kukaan tietää, mitä lopulta tapahtui?
Voisiko siinä olla parisuhteen kynnyskysymys? Hyppäisitkö perässäni kaivoon? Hyppäisitkö?
Minä kokeilisin ensin narua, tikkaita, ja soittaisin joka tapauksessa palokunnan paikalle, ennen kuin loikkaisin.
Mutta loikkaisin, helvetti soikoon.
Post Scriptum:
" Sometimes we can chooce
the path we follow.
Sometimes our choices
are made for us.
And sometimes we have
no choice at all"
(Dream)
