[Mieliala: mainio]
[Stereoissa: Nirvana - Nevermind]
Sain ajokortin kesäkuussa 2005. Köröttelin samana päivänä bussilla maalle, missä odotti elämäni ensimmäinen oma auto: Toyota Corolla vuodelta 1988, 1,3 litran koneella. Auto haisi tupakalle ja se oli niin matala, että ajaessa tuntui siltä että istuu takapuoli maassa kiinni. Rakastin autoa siitä huolimatta, koska se tarjosi minulle vapauden mennä minne haluan. Sitten eräänä elokuisena tiistaiaamuna auto oli poissa. En koskaan unohda sitä epäuskoista tunnetta, joka valtasi minut kun tajusin että auto on varastettu. Että se on poissa, enkä välttämättä näe sitä enää koskaan. En ruvennut itkemään, enkä oikeastaan tullut edes vihaiseksi. Rinnassa ammotti tyhjä aukko, joka odotti kiukun ja epätoivon tunnetta täytteekseen.
Soitin ensimmäisenä isälle. Sitten poliisille. Poliisisetä tokaisi hieman huvittuneella äänellä, että tuon vuosimallin corollaan murtautuu vaikka puutikulla. Minua ei naurattanut ollenkaan. Istuin puhelun jälkeen ainakin puoli tuntia keittiön pöydän ääressä, ja sanoin ainakin sata kertaa vittu ja perkele.
Auto löytyi Lahdesta. Se oli sen tarun loppu. Moottori oli leikannut kiinni ja corolla vietiin autojen hautausmaalle. Unohdin parkkikiekon hanskalokeroon, enkä ole vieläkään ostanut uutta.
Viikko ilman autoa oli aivan helvettiä. Onneksi oli kesäloma, enkä joutunut menemään töihin julkisilla. Isän vanha koulukaveri Seppo K. osoittautui pelastavaksi enkeliksi: Sepon tallissa oli seissyt lähes käyttämättömänä punainen Wolksvagen Golf vuodelta 1991, 1,8 litran koneella. Auto oli ensin mielestäni aivan perkeleen ruma pyöreine lamppuineen, mutta en koskaan unohda miltä tuntui kääntyä pihasta ja kiihdyttää - taisin ruveta kiljumaan ääneen "tämän mä haluan!" ja sen jälkeen kaahasin ylinopeutta kohti Kemiötä. Ei pöndellä mitään poliiseja ole.
Luulin vielä muutama päivä sitten, että ajan rakkaalla golffillani sen käyttöiän loppuun saakka, ja saatan sen aikanaan romuttamolle kyyneleet silmissä. Mutta taidan vaihtaa autoa tulevana lauantaina. Äiti on ostanut itselleen uuden Renault Lagunan, ja tarjosi minulle äärimmäisen houkuttelevaa vaihtokauppaa: isä ostaa minulta golffin, minä ostan äidiltä Seat Toledon (vm. -93). Tiedän, auto on sedan, malli jota olen vannonut karttavani viimeiseen asti. Mutta perkele, siitä on ohjaustehostin, ABS-jarrut, iso kahden litran kone - joka syö kyllä bensaa, mutta joka kiihtyy yhtä nopeasti kuin kiihkeä luontoni. Takaluukku on iso, ja jos takapenkit kääntää alas autoon mahtuu koirien häkin lisäksi tuhottomasti tavaraa.
Olen aika innoissani. Hehkutin aamulla töissä kollegalle, että saan lauantaina uuden auton. Vaikka otan auton nimellisesti koeajoon, olen tainnut tehnyt päätökseni, ehkä. Tulen tosin kaipaamaan golffin madallettua pohjaa, mistä johtuen sen pito kaarteissa on loistava. Jonka ansiosta olen oppinut ajamaan kaarteissa aivan liian kovaa, ja päädyn luultavasti tavallisella autolla metsään hyvin äkkiä, ellen muuta ajotyyliäni. Heh. Ei ole leikin asia, mutta kovaa ajaminen on kivaa. Aivan liian kivaa.
Olin viikonlopun yksin kotona. Vaikka voin vaikuttaa ihmisten silmissä rohkealta naiselta, taidan olla oikeasti surkea arkajalka. Heräsin yöllä pentujen vikinään, ja menin kurkkaamaan, onko joku vialla. Tassutellessani takaisin makuuhuoneeseen olin varma, että Kauna-leffan inhottava hirviö hiippailee takanani. Suoritin elämää nopeamman pyrähdyksen vällyjen alle vapisemaan. Aika säälittävää, eikö?
Ehkä hirviöpelosta johtuen olin eilen vielä tavallistakin onnellisempi, ettei minun tarvitse nukkua yksin <3
Post Scriptum:
"A man who is afraid will do anything."
(Jawaharlar Nehru)
[Stereoissa: NIN - Pretty Hate Machine]
