[Mieliala: hyvä]
[Stereoissa: Paradise Lost - Paradise Lost]Häät on juhlittu. Otin yhteensä kaksi gigatavua valokuvia, joista olen ehtinyt käsitellä sähköpostitse lähetettävään kokoon noin neljä viidesosaa. Olen itse sangen tyytyväinen kuviin, ja toivottavasti hääpari on myös. Parempi olisi, kävin nimittäin ostamassa varta vasten häitä ajatellen 50 mm f/1.8 kiinteäpolttovälisen objektiivin, joka ei ollut aivan ilmainen. Objektiivi oli näppärä, tosin kuvissa oli enemmän kohinaa kuin olisin toivonut. No, senkin voi poistaa photarilla. Jee.
En ole kovin monissa häissä käynyt elämäni aikana, mutta nämä häät menivät kaikkien muiden edelle. Tunnelma häissä oli aivan ihana, miljöö upea, vieraat olivat hyväntuulisia ja hääpari selkeästi valtavan onnellinen. Minä pillitin valtoimenaan sekä vihkiseremoniassa, morsiamen isän puheen aikana että kahden taitavan laulajan esitystystä kuunnellessa. En muista, että olisin aiemmin itkenyt häissä näin paljon. En oikein tiedä mistä moinen herkistyminen johtuu - ehkä ikä on vihdoin tehnyt tehtävänsä ja olen luopunut teini-iän jälkimainingeissa ihoon jääneestä kyynisyydestä ja tietystä nihilismistä. Ehkä kaikki johtuu siitä, että olen itse onnellinen, eikä muiden onni enää muistuta minua siitä, miten onneton olen.
Häissä tuntui siltä, että omista häistä on sata vuotta. Tai oikeastaan, että niissä on ollut osallisena aivan joku muu kuin minä. Muistan kyllä aika tarkkaan, mitä niissä tapahtui, mutta katselen tapahtumia katon rajasta, viileän kliinisesti. Olivathan häät ihan hauskat, mutta päällimmäisenä muistan vain sen rajattoman ahdistuksen, jota tunsin. Tiesin ettei siitä tule mitään, mutten osannut olla pistämättä pistettä kaikelle. Ihmettelen, miksei kukaan huomannut, etten halua tehdä sitä, koska en halunnut tehdä mitään järjestelyjä, suunnitella mitään, ottaa kantaa mihinkään. Istuin vain halvaantuneena, ja annoin toisten hoitaa hommat. Eihän minulla ollut helvetti kolttuakaan, ennen kuin äiti pakotti minut pukuvuokraamoon neljä päivää ennen häitä. Olen toivonut tuhat kertaa, että joku olisi siinä vaiheessa kysynyt, haluatko sinä tätä, että olisin voinut sanoa ei.
Nyt saan ruksittaa loppuelämäni siviilisäädyn kohdalle 'eronnut' (ellen mene uudelleen naimisiin). Yhteiskunta on julma - en voi enää koskaan palata naimattomuuden puhtaaseen tilaan, vaikka kuinka haluaisin ja vinkuisin. Ruksi kohdassa 'eronnut' ei ole nykypäivänä kovinkaan ihmeellinen asia, mutta vaikka ajattelen asiaa kuinka rationaalisesti, tuntuu silti siltä, että minussa on leima, joka ei lähde kulumallakaan pois. Se ahdistaa, enkä voi hingata sitä itsestäni pois, vaan joudun elämään asian kanssa aina. Vituttaa. Joskus vituttaa niin paljon, että tekisi mieli viskoa tavaroita alas parvekkeelta. Mutta haloo, saan olla lopulta aika tyytyväinen: ei ollut jaettavaa omaisuutta, mukuloita, tavaroita. Ei jäänyt katkeruutta, ei kolmiodraamaa, ei mitään mitä muistella pahalla tai mistä ahdistua. Jäljelle jäi vain suuri helpotus, että se on ohi, ettei tarvitse enää elää niin.
Toivon vilpittömästi, että tuore aviopari M ja H ovat jatkossakin yhtä onnellisia, kuin olivat hääpäivänään.
Autosta hajosi eilen ikkunan nostomekanismi, ja ikkuna on nyt teipattu jeesusteipillä kiinni. Seuraavaksi auto varmaan pöllitään. Olin aika tympeä kertoessani asiasta äiteelle. V--u, auto on ollut omistuksessani kaksi viikkoa, ja siitä on jo hajonnut pyyhkimen viiksi ja nyt tuo. Mitä seuraavaksi? Keskuslukitus? Sitten autoon ei pääse edes sisälle, koska takaluukkuun ei ole olemassa avainta. Hilarious!
Ulkona on ainakin +25 astetta lämmintä, ja lähden kohta koirien kanssa koirikseen istumaan ja ottamaan vähän aurinkoa. Otan mukaan graduaiheisen kirjan. Teen tänään valokuvat loppuun, ja huomenna alan kirjoittamaan. Haku eo-koulutukseen on tammikuun lopussa 2007, ja sitä ennen on yksinkertaisesti pakko valmistua. Ei auta enää itku markkinoilla, ruikutus tai viivyttely. On sitä oltukin kaksi vuotta tekemättä mitään opintojen eteen. Sietäisi hävetä.
