Tulisipa jo kevät

[Mieliala: siivousmoodi]
[Stereoissa: Live - Throwing Copper]

Pitihän se arvata: perustan blogin enkä kirjoita siihen mitään. Yritys hyvä kymmenen tänä maaliskuisena lauantaipäivänä, odottaessani pesukoneen pyörimistä ja pentupetien puhdistumista.

Ässä sai puolitoista viikkoa sitten kymmenen (!) pentua. Yksi pieni tyttö kuoli, ja pentulaatikossa tuhisee, vikisee ja möyrii enää yhdeksän pientä ihmettä. Kaikille on jo kodit tiedossa, mikä on tiputtanut ison kiven sydämeltäni. En joudu siis toukokuun lopussa tilanteeseen, jossa huushollissa heiluu useampi yläikäinen pentu pissaamassa ja kakkaamassa :P

Talvi on hiipinyt ohi salamyhkäisen nopeasti, ja tuntuu etten ole saanut mitään tehdyksi - tai olen, paljonkin, mutta samat vanhat asiat roikkuvat tekemättöminä vuodesta toiseen: opinnot. En enää jaksa oikein edes ahdistua siitä, vaikka tiedän että pitäisi. Ehkä tänä kesänä. Toivottavasti. Minun olisi joka tapauksessa pakko valmistua vuodenvaihteeseen mennessä, jotta pystyn hakemaan erityispedan lisäkoulutukseen. Ei se saatana kiikasta kuin gradusta, josta valmiina on jo yli 40 sivua, ja muutamasta hajaopinnosta sieltä ja täältä. Muutama kulttuuriantropologian kurssi, yhteiskuntafilosofiaa, etiikkaa ja se surullisen kuuluisa käytännöllisen teologian johdatuskurssi, joka olisi pitänyt suorittaa seitsemän vuotta sitten. Mutta kun ei kiinnostanut, niin ei. Mietin usein mitä helvettiä olen mennyt tekemään hakiessani teologiseen, mutta toisaalta ilman sitä ratkaisua taskussani ei olisi opettajan papereita, enkä voisi tehdä sitä työtä, jota teen nyt. Silti, jos olisin tajunnut hakea heti lukemaan erityispedaa, en olisi tässä pattitilanteessa: kiinnostus pääainetta kohtaan on rankasti miinuksen puolella, enkä saa sen vuoksi luettua mitään, ja joudun joka tapauksessa lukemaan vuoden eo-koulutuksen jotta saan pätevyyden tehdä töitä, jota teen tällä hetkellä muodollisesti epäpätevänä.

Hmm. On tavallaan hassua millaisia ehdottomia vaatimuksia yhteiskunta ja opetushallitus asettavat pätevyydelle, ja miten sen pätevyyden voi hankkia vain yhtä tietä: yliopisto-opintojen kautta, ei käytännön työssä oppimisen. Tiedän olevani käytännössä pätevä tekemään työtäni, eikä 35 opintoviikon mittainen muodollinen koulutus tule muuttamaan minua opettajana suuntaan tai toiseen. Paras osoitus päteyvyydesta on oppilailta tuleva palaute, ja ennen kaikkea tulokset. Siitä huolimatta olen jälleen kerran tilanteessa, jossa en tiedä voinko jatkaa tässä koulussa ensi vuonna. Toivon sitä täydestä sydämestäni - en ole ikinä viihtynyt yhdessäkään työpaikassa yhtä hyvin kuin tässä. Oppilaat ovat mahtavia (ja tämän pitäisi olla yksi Helsingin pahimmista yläasteista..), kollegat ovat loistavia, koulurakennus itsessään on vastaremontoitu, viihtyisä ja siisti, saan opettaa juuri niitä koulun ongelmatapauksia, joiden kanssa toimeen tuleminen ja keiden oppimistulosten näkeminen on enemmän kuin palkitsevaa.

Tiedän luultavasti vasta toukokuussa, miten minun käy. Pelottavaa.

Vaikka tärkeät asiat roikkuvat keskeneräisinä ja ilmassa, olen muutoin tavattoman onnellinen. Mietin hetkittäin, missä on koira haudattuna; eivät asiat voi oikeasti olla näin hyvin? Kuitenkin pääasiassa tarvon läpi päivien suu päättymättömässä hymyssä. Kun olin tottunut elämään niin monen vuoden ajan onnettomana ihmissuhteessa, joka oli kaikin tavoin tuhoon tuomittu, tuntuu lähes uskomattomalta tuntea täysin toisin. Mutta koska olen fatalisti, en voi uskoa muuhun kuin siihen, että kaiken piti mennä näin. Että minun oli elettävä sen yhden elämän läpi, jotta pystyin aloittamaan puhtaalta pöydältä uuden. Ja nyt minusta tuntuu siltä, että olen vuosien rämpimisen jälkeen tullut vihdoin kotiin, josta en halua lähteä mihinkään.

Tänään pitää muistaa lotota. Jos voitto tulisi, tiedän ainakin kenen kanssa haluan jakaa rahat ja niillä rakennetun talon. Ei epäilystäkään.

Post Sciptum:
"'It used to be so much easier to tell if a boy liked you. He'd punch you on the arm and then run back to his friends.'" (Willow)